Jooh... näiden poikien kanssa ei todellakaan pääse sitä tylsää päivää tulemaan. Tänään menin töihin 7-15 vuoroon ja ennen töihin lähtöä päästin pojat takapihalle tuttuun tapaan.

Töistä kotiin saapuessani menin katsomaan takapihalle ja sitten sainkin oikein hieraista simmujani   ja huomata, ettei poitsuja näy missään!   Samantien karjaisin kurkustani arttuueetuu!! Eikä koiran koiraa näy mailla halmeilla. Siitä samantien ampasin rimputtamaan naapurisedän ovikelloa (eläkkeellä oleva mukava miekkonen) ja kysäsin, että onkos nähny mee poikia? Naapuri sanoi, ettei ole kyllä nähnyt. Tokasin siihen vaan, että OK! lähden ettii niitä. Siinä ajassa oli taas miljoona ajatusta pyörinyt päässä: kuinka kauan pojat ovat olleet reissussa?, missähän ne mahtaa olla?, eikai ketään oo vaa kaapannu niitä?, kuinkahan kauan menee, että ne löytyvät? (Luojan kiitos mulle ei ollut silti pälkähtynyt ajatusta auton alle jäämisestä siihen mennessä... Se ois vaan lisänny mun hysteriaa.)

Naapurin ovelta lähdin heti katsomaan meidän ajotielle ja kuinkas ollakaan! Sieltä meidän herrasmiehet tallustelivat riti rinnan kotiopäin! Tokaisin pojille, että missäs sitä ollaan oltu? Arttu sieltä saapuikin pää lysyssä, häntä vienosti heiluen. Anteeksi mamma... Eetu ei edes uskaltanut tulla mun lähelle ja luimisteli pitkin etupihaa.. Eihän siinä voinut muuta tehdä kuin vähän jutustella pojille, että kuis te sillai, mutta kyllä siinä vaiheessa jo pikkasen oli hymynkaretta huulilla.   

Onneksi mun paniikki ei päässyt oikeuksiinsa   , kun pojat sitten löytyivät niin äkkiä ja tässä kohtaa saankin syödä sanani siitä, ettei MEIDÄN pojat ikinä karkaa mihinkään!   

Loppu hyvin kaikki hyvin voisi kai tähän sitten sanoa! Pojat näytettävästi ehjänä kappaleena. Neljä jalkaa, yksi pää, vispaava häntä, JUUP! kaikki tallessa!   

Isipappa tulikin sitten tänään lisäämään lautaa meidän aitaamme ja nyt sitten saakin odotella, että mistäs se seuraava läpi löytyy...  

Eniten silti epäilen, että tätä ristiretkeä on johtanut meidän Eetu, jolla on ollut pikkasen tylsää (sairasloman aikana olin kuitenkin niin paljon kotona). Arttu on varmaan sitten punkenut silmät pullistuneina päästä pikkuveikan perässä...